Mulla ei ole lasta, mutta äiti mulla on. Äiti, jonka vuoksi olen elänyt traumaattisen lapsuuden (eikä se lapsuuteen loppunut). Äiti, jonka puolesta yhä pelkään. Äiti, jonka olemassaolo ahdistaa ja yhtä paljon ahdistaa se, että äiti ei aina halua olla olemassa. Pelottaa, että äitinä tulen muistuttamaan omaa äitiäni yhtään millään tavalla. Pelottaa, ettei musta ikinä tule äitiä.
Tämä on ollut vaikea sunnuntai.
Eilen vietettiin lapsettomien lauantaita. Hyvä, että on lapsettomien päivä, jolloin tuodaan esiin se, mitä lapsettomuus on ja miltä se tuntuu. Koen kuitenkin aina äitienpäivää edeltävän päivän ajankohtana ärsyttävän provokatiivisena. Itse olen loputtoman katkera siitä, että mulla ei ole ihanaa äitiä, jolle viedä kukkia tai kakkua. Lisäksi koen katkeruutta siitä, että mulla ei ole lapsia ja monilla muilla on noin vain hups. Silti en pääse siitä ajatuksesta, että lapsettomien lauantain ajankohta olisi päätetty, jotta syyllistettäisiin täysin sydämin äitienpäivää juhlivia. Ikään kuin jonkun ajatuksen pitäisi sitä ihmisten riemua himmentää. Enää voitaisiin vain lisätä huomiseksi äidittömien maanantai, ettei kukaan vahingossakaan muistelisi huomenna mukavaa äidin tai lasten kanssa vietettyä juhlaa ilman pistoa sydämessään.
Katkeruuteni näkyy ja kuuluu tänään. Pahoitan ehkä jonkun mielen. Tänään kaikki ovat typeriä; lapsettomat ja lapselliset, äidit ja lapset ja äidittömät lapset. Tämä on ollut vaikea sunnuntai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti